Olin unessa suunnittelijana asetehtaalla Japanissa (joo-o, liikaa katsonut leffoja) ja minulle esiteltiin uutta terästä, josta rakennettaisiin hyökkäysvaunuja. Teräs oli kuulema kehitelty nyt uusinta kaavaa käyttäen erityisen kovaksi. Minä tyrmäsin sen hirveän kohteliaasti ja tietäväisenä. Kovuus ei ollut se juttu, jolla saadaan kestävä hyökkäysvaunu. Vaan pitäisi käyttää kerroksittain kovaa ohutta teräslevyä, ja väliaineena jotakin mahdollisimman pehmeää metallia, joka joustaa ja on elastista. Käskin niiden kokeilla jotakin tinaseosta, ja tehdä prototyypin. Sitten piirsin kippuraisille pergamenteille hyökkäysvaunua, joka oli
kuin pyörille nostettu vesipisara.

Vakuutan, etten ole lainkaan kiinnostunut sotateollisuudesta. Olen rauhaa rakastava ihminen, ja uskon että maailmassa ei olisi mitään hätää, jos kaikki sotateollisuuden varat laitettaisiin paikallisten asukkaiden elämänlaadun kehittämiseen. Mutta ihmisluonto ei kestä rauhaa, joten se on mahdotonta. Aina pitää valloittaa jotakin, tapella kunniasta tai puolustautua.
Ja minäkin kaipaan dramatiikkaa, mutta vain valkokankaalla, ja joskus vähän näissä luovissa pöljissä projekteissa.